Virallinen nimi
Kutsumanimi Rotu, sukupuoli Syntymäaika Väri Säkäkorkeus Omistaja Ex omistaja Kasvattaja Rekno Koulutustaso Kotitalli |
Never Say Never
Nekku Lämminverinen ratsuhevonen, ruuna 23.8.2010 - 7 vuotias Ruunikko 165cm Anke (Wilma VRL-14184) Inna VRL-05322 Marjatta Vuori VRL-05322 VH15-054-0009 Ko. VaB, Re 150cm, Me 120cm Newerra |
Nekku on virtuaalihevonen
Nekun kuvat ja tekstit ©Inna
Nekun kuvat ja tekstit ©Inna
Nekku on ystävällinen ja rento hevonen
Nekku on perusluonteeltaan ystävällinen ja rauhallinen hevonen. Se ei turhia stressaa ja sen kanssa on mukava touhuta kaikenlaista. Tarhassa se seisoskelee paikallaan, syö heinää tai rapsuttelee tarhakaveriaan. Nekku tulee toimeen hyvin kaikkien hevosten kanssa, eikä turhasta äksyile tai yritä napata johtajan paikkaa itselleen. Tarhasta hakiessa Nekkua ei useinkaan kiinnosta tulla hakijaa vastaan portille kuin porkkanan tai omenan voimin, mutta ei se lähde karkuun. Taluttaessa Nekku on kiltisti rinnalla kävelevää sorttia, jonka suurin houkutus on kesällä vehreät ruohonkorret, joita se yrittää syödä vaikka liikkeessä.
Hoitaessa Nekku on helppo. Se seisoskelee laiskanomaisesti paikallaan, eikä välitä suuremmin siitä mitä harjaaja sille tekee. Usein se saattaa kuitenkin tutkia ihmisen taskut mahdollisten herkkujen toivossa. Kaviot nousevat hyvin ja pysyvät ylhäällä tarvittavan ajan. Joskus Nekku nostaa jo itsekseen kavioita valmiiksi hoitajalleen. Pesutilanteissa Nekku nauttii vedestä ja onkin aina huuli töröllä veden kimpussa. Sen mielestä on hauskaa, kun vesiletkulla suihkitaan suoraan suuhun tai sitten se vain haluaa puhtaat hampaat. Varustaminen on myös helppoa. Kuolaimet saa helposti ruunan suuhun, eikä se nostele päätään, kun suitsia yrittää muuten saada paikalleen. Satulan saa helposti selkään ja vyön kiinni, vaikka Nekulla on tapana luimia vyötä kiristäessä. Ratsastaessa Nekku on energinen ja eteenpäin pyrkivä, joka soveltuu hyvin myös kokemattomille ratsastajille. Alkuun Nekku on kuitenkin jäykkä ja vaatii hieman pidempää alkuverryttelyä. Ruunan askeleet ovat suhteellisen mukavat istua, vaikka varmasti tuntuvat kauheilta ihmiselle, joka ei kunnolla osaa istua harjoitusravissa. Painotukseltaan Nekku on yleispainotteinen, joten siltä luonnistuu hyvin niin koulu- ja esteratsastus. Kouluratsastuksen parissa ruuna jaksaa kuunnella ratsastajan ohjeita ja tehdä useita toistoja. Se ei turhia väitä vastaan, mutta Nekku ei pidä turhan kovista otteista ja ohjien kiskomisista. Esteillä Nekku on ehkä hitusen enemmän elementissään kuin kouluratsastuksessa. Se nauttii esteiden ylittämisestä ja saattaa hieman kuumua esteiden parissa. Mitään suuria ilmavarallisia hyppyjä Nekusta ei kuitenkaan lähde ja se onkin aina pyrkinyt hyppäämään esteen juuri ja juuri yli. Maastoillessa Nekku on energinen ja hallittavissa pysyvä. Se ei pelkää puskissa olevia mörköjä eikä ojien ylitse hyppääminen tuota ongelmia. Harvoin Nekku myöskään liittyy muiden hevosten temppuiluihin. Kilpailutilanteissa Nekku on oma itsensä, vaikka saakin energiaa kisapaikkojen kireästä tunnelmasta. © Inna |
Kilpailukalenteri
Esteratsastuskilpailut
7/25 sijoitusta, sijoitusprosentti 22% 15.08.2015 / Rinnstein / 60 cm / 5/7 15.08.2015 / Rinnstein / 80 cm / 4/4 20.09.2015 / Springfields / 70 cm / 3/8 20.09.2015 / Springfields / 90 cm / 9/12 25.09.2015 / Pikkulinnun talli / 80 cm / 4/12 25.09.2015 / Pikkulinnun talli / 100 cm / 4/11 27.09.2015 / Mallaspuro / 60 cm / 3/8 27.09.2015 / Mallaspuro / 80 cm / 2/5 01.10.2015 / Rinnstein / 60 cm / 7/17 01.10.2015 / Rinnstein / 80 cm / 9/17 03.10.2015 / Pihkala / 100 cm / 2/4 03.10.2015 / Pihkala / 120 cm / 3/3 09.10.2015 / Meadow Hill / 80 cm / 19/33 09.10.2015 / Meadow Hill / 100 cm / 14/26 09.10.2015 / Meadow Hill / 140 cm* / 4/18 10.10.2015 / Meadow Hill / 140 cm* / 7/9 25.10.2015 / Narrilaivan / 70 cm / 3/13 25.10.2015 / Narrilaivan / 90 cm / 6/10 19.02.2016 / Rinnstein / 120 cm / 6/10 19.02.2016 / Rinnstein / 140 cm / 7/7 16.04.2016 / Vaahterapolku / 110 cm / 13/18 16.04.2016 / Vaahterapolku / 120 cm / 5/16 30.04.2016 / Villi-Cup / 120 cm / 6/8 30.06.2016 / KK Lapland / 120 cm / 2/24 30.06.2016 / KK Lapland / 140 cm / 3/13 Muut kilpailut 4/6 sijoitusta, sijoitusprosentti 67% 29.08.2015 / Rinnstein / Maastoeste, 60 cm / 8/15 30.01.2016 / Rinnstein / Hankilaukat / 1/5 30.04.2016 / Villi-Cup / Kenttä, helppo / 2/5 30.04.2016 / Villi-Cup / Maastoeste, 100 cm / 1/5 21.05.2016 / Rinnstein / Maastoeste, 100 cm / 13/16 21.05.2016 / Rinnstein / Maastoeste, 120 cm / 2/14 *Pikku-GP Fall Cup 2015 |
Kouluratsastuskilpailut
4/22 sijoitusta, sijoitusprosentti 18% 16.08.2015 / Rinnstein / Helppo C / 6/6 16.08.2015 / Rinnstein / Helppo B / 3/6 20.09.2015 / Springfields / Helppo B / 1/10 20.09.2015 / Springfields / Helppo A / 11/14 02.10.2015 / Rinnstein / Helppo C / 4/8 02.10.2015 / Rinnstein / Helppo B / 9/18 03.10.2015 / Pihkala / Helppo B / 2/3 03.10.2015 / Pihkala / Helppo A / 2/2 20.10.2015 / Rinnstein / Helppo B / 18/22 20.10.2015 / Rinnstein / Helppo A / 16/18 25.10.2015 / Narrilaivan / Helppo B / 17/19 25.10.2015 / Narrilaivan / Helppo A / 1/14 20.02.2016 / Rinnstein / Helppo B / 9/17 20.02.2016 / Rinnstein / Helppo A / 7/21 15.04.2016 / Rouhimäki / Helppo B / 8/14 15.04.2016 / Rouhimäki / Helppo A / 3/15 30.04.2016 / Hushvale / Helppo B / 0/0 30.04.2016 / Hushvale / Helppo A / 0/0 30.04.2016 / Yläkokko / Helppo B / 13/16 30.04.2016 / Yläkokko / Helppo A / 1/18 30.04.2016 / Villi-Cup / Helppo A / 3/6 30.04.2016 / Villi-Cup / Helppo B / 5/13 |
Suku
EI. Calling Ivory on 164 cm korkea englanninpuoliverinen, joka on väritykseltään tummanruunikko. Ori on menestynyt hevonen kenttäkilpailujen parissa ja on kilpaillut ympäri Eurooppaa. Nyt orilta jo löytyy ikää jo sen verran, että se on siirtynyt jalostuskäyttöön sekä pienimuotoiseen ratsastuskouluhevosammattiin kasvattajansa vaimon pienelle ratsastuskoululle. Calling Ivory on luonteeltaan lempeä ori, jonka kanssa on mukava työskennellä. Orista myös hyvin huomaa, että se on nähnyt paljonkin maailmaa. Vaikka ori olikin menestyksekäs, ei ori koskaan ollut kasvattajansa mielihevosia. Kasvattaja kuvailisi oria liian säyseäksi.
EII. Smitten Reference oli ruunikon värinen ja 169 cm korkea englanninpuoliverinen. Ori oli aikoinaan kasvattajansa suosikki, mutta menehtyi jo nuorella iällä ikävässä trailerionnettomuudessa. Smitten Referenceä voisi kuvailla parilla sanalla: temperamenttinen ja voitontahtoinen. Estekentillä hetken mainettaan luonut ori ylitti esteitä suuri voitontahto silmissään, antamatta ratsastajalleen aikaa virheisiin. Ori syntyi kilpahevoseksi ja kuoli kilpahevosena.
EIE. Spell Me Hostage on musta, 161 cm korkea englanninpuoliverinen. Tamma toimi kenttähevosen virassa suurimman osan iästään, kunnes sen jalka murtui kilparadalla. Kukaan ei uskonut jalan parantuvan, mutta ihmeen kautta jalka oli pian kunnossa. Kilpailukentille tamma ei kuitenkaan enää päässyt vaan se siirtyi jalostuskäyttöön ja sukunsa ansiosta, Spell Me Hostage oli suosittu jalostustamma. Luonteeltaan Spell Me Hostage on rauhallinen, mutta ratsastaessa herkkä ja sellainen, joka ei mitään ilmaiseksi anna.
EE. Copperheart on kaunis ruunivoikon värinen englanninpuoliveritamma, jolta korkeutta löytyy 167 senttimetrin verran. Yhä kisakentillä kilpailevalta tammalta löytyy tällä hetkellä vain yksi varsa, jonka roolia Hazel pitää yllä. Varsan Copperheart sai hyvin nuorella iällä, joten tamma on vielä loistavassa kilpailuiässä. Copperheart kiertelee lähinnä kuitenkin Iso-Britanniassa koulukentillä kasvattajansa tyttären kisaratsuna. Luonteeltaan Copperheart on miellyttämisenhaluinen, mutta myös vaativa hevonen, joka on hyvä opettaja.
EEI. Fresh Rust on voikon värinen englanninpuoliverinen. Orilta, jota kutsutaan Frediksi, löytyy korkeutta 164 senttimetrin verran ja luonnetta vieläkin enemmän. Se tunnetaan hyvin tulisen luonteensa ansiosta ja hevosena, jonka kanssa ei sovi pelleillä vaan olla tomera ja määrätietoinen. Kisauransa loppupuolella oleva Fred kilpailee estekilpailuissa korkeissa luokissa ja voitontahtoinen hevonen sijoittuu yhä. Kilpailu-uransa ohella Fred on ollut paljonkin jo jalostuskäytössä ja sen jälkeläisiä pyörii ympäri maailmaa.
EEE. Take my Gold on kaunis punaruunikon värinen puoliverinen. Siltä löytyy korkeutta 169 senttimetriä. Luonteeltaan Goldieksi kutsuttu tamma on työntekohaluinen ja ihmisten kanssa hyvin toimeen tuleva. Sen kanssa ei tarvitse stressata oikein mistään. Ratsastuskoulu elämää yhä viettävä vanharouva on pienellä kisaurallaan kilpaillut kouluratsastuksen parissa, jossa se menestyi suhteellisen hyvin, vaikkakaan ei tammasta mitään kuuluisaa hevosta tullut. Elämänsä aikana jälkeläisiä tammalla on teetetty kaksi kappaletta, joista toinen asustelee yhä Englannissa, mutta toinen matkasi tekemään kisauraa USA:han.
EII. Smitten Reference oli ruunikon värinen ja 169 cm korkea englanninpuoliverinen. Ori oli aikoinaan kasvattajansa suosikki, mutta menehtyi jo nuorella iällä ikävässä trailerionnettomuudessa. Smitten Referenceä voisi kuvailla parilla sanalla: temperamenttinen ja voitontahtoinen. Estekentillä hetken mainettaan luonut ori ylitti esteitä suuri voitontahto silmissään, antamatta ratsastajalleen aikaa virheisiin. Ori syntyi kilpahevoseksi ja kuoli kilpahevosena.
EIE. Spell Me Hostage on musta, 161 cm korkea englanninpuoliverinen. Tamma toimi kenttähevosen virassa suurimman osan iästään, kunnes sen jalka murtui kilparadalla. Kukaan ei uskonut jalan parantuvan, mutta ihmeen kautta jalka oli pian kunnossa. Kilpailukentille tamma ei kuitenkaan enää päässyt vaan se siirtyi jalostuskäyttöön ja sukunsa ansiosta, Spell Me Hostage oli suosittu jalostustamma. Luonteeltaan Spell Me Hostage on rauhallinen, mutta ratsastaessa herkkä ja sellainen, joka ei mitään ilmaiseksi anna.
EE. Copperheart on kaunis ruunivoikon värinen englanninpuoliveritamma, jolta korkeutta löytyy 167 senttimetrin verran. Yhä kisakentillä kilpailevalta tammalta löytyy tällä hetkellä vain yksi varsa, jonka roolia Hazel pitää yllä. Varsan Copperheart sai hyvin nuorella iällä, joten tamma on vielä loistavassa kilpailuiässä. Copperheart kiertelee lähinnä kuitenkin Iso-Britanniassa koulukentillä kasvattajansa tyttären kisaratsuna. Luonteeltaan Copperheart on miellyttämisenhaluinen, mutta myös vaativa hevonen, joka on hyvä opettaja.
EEI. Fresh Rust on voikon värinen englanninpuoliverinen. Orilta, jota kutsutaan Frediksi, löytyy korkeutta 164 senttimetrin verran ja luonnetta vieläkin enemmän. Se tunnetaan hyvin tulisen luonteensa ansiosta ja hevosena, jonka kanssa ei sovi pelleillä vaan olla tomera ja määrätietoinen. Kisauransa loppupuolella oleva Fred kilpailee estekilpailuissa korkeissa luokissa ja voitontahtoinen hevonen sijoittuu yhä. Kilpailu-uransa ohella Fred on ollut paljonkin jo jalostuskäytössä ja sen jälkeläisiä pyörii ympäri maailmaa.
EEE. Take my Gold on kaunis punaruunikon värinen puoliverinen. Siltä löytyy korkeutta 169 senttimetriä. Luonteeltaan Goldieksi kutsuttu tamma on työntekohaluinen ja ihmisten kanssa hyvin toimeen tuleva. Sen kanssa ei tarvitse stressata oikein mistään. Ratsastuskoulu elämää yhä viettävä vanharouva on pienellä kisaurallaan kilpaillut kouluratsastuksen parissa, jossa se menestyi suhteellisen hyvin, vaikkakaan ei tammasta mitään kuuluisaa hevosta tullut. Elämänsä aikana jälkeläisiä tammalla on teetetty kaksi kappaletta, joista toinen asustelee yhä Englannissa, mutta toinen matkasi tekemään kisauraa USA:han.
Päiväkirjamerkinnät
Lisää tarinoita Nekun omasta päiväkirjasta, täältä.
03.08.2015 - PÄIKKYMERKINTÄ #1 kirjoittanut Inna
Vietimme elokuista päivää olohuoneen sohvilla loikoillen. Selailin vaihteeksi tabletilla hevosmarkkinoita. Minusta oli tullut kyseisen sivun orja ja Juuso uhkasi jo laittaa kyseisen sivun kieltosivuihin. En minä mitään mahtanut sille, että ihmiset myivät ihania hevosia! Enkä ajatellut ostaa yhtään. Juuri, kun sain Jeminan vuokraamaan Ullaa, minulla oli enää vain Hazel ja Nallu huollettavana. Silmiini iski kuitenkin aivan lähellä toimiva teurasmyynti. Avasin ilmoituksen ja aloin tutkia hevosia, joita siinä oli. ”Ei ole totta!” kiljaisin yhtäkkiä ja kuorsaava Mila heräsi säpsähtäen.
”Missä palaa?” hän kiljaisi.
”Tuon hevosen emä on Hazelnut Crust”, sanoin ja käänsin tabletin naisen suuntaan. ”Onko se vain sattumaa vai joku muu?”
”Kai se joku muu on.. eihän Hazelilla varsoja pitänyt olla”, Juuso huomautti nojatuolista.
Luin tarkemmin hevosen tietoja ja näin erään nimen kasvattajassa. ”Mutta hevosen kasvattaja on sama kuin yksi Hazelin entisistä omistajista… nimi luki jossain vanhoissa myyntipapereissa. Soitan tuolle hevosen kasvattajalle ja kysyn asiaa”, ilmoitin ja jätin tabletin sohvapöydälle.
”Kohta joudumme lähtemään hevosenhakuun”, Juuso mutisi, kun katosin keittiöön soittamaan puheluani.
Puhelu kesti yllättävän kauan, kun yritin selvittää oliko Hazelini todella varsan emä. Kasvattaja ei tuntunut tahtovan kertoa asiaa, mutta kun sanoin, että minulle oli aivan sama oliko hän sitä pimittänyt, myönsi hän asian. Minun varsomaton tammani oli kaikkea muuta kuin varsomaton.
”Hazel on hevosen emä”, kerroin, kun palasin olohuoneeseen. ”Aion mennä katsomaan sitä.”
***
Seuraavana päivänä ajoin auton vain sadan kilometrin päässä sijaitsevalle kilpatallille. Hevosia ei ollut montaa pihassa ja paikka näytti ränsistyneeltä.
”Konkurssiinko tämä paikka vain muka meni?” Juuso kysyi.
”Näyttää aika rähjäiseltä”, Mila totesi takapenkiltä.
Niin näytti ja sillä hetkellä voisin vain ottaa Hazelin jälkeläisen perässä roikkuvaan traileriin ja lähteä takaisin kotiin. Parrakas mies asteli automme luokse, kun nousimme ulos. Hän tervehti meitä möreällä äänellä ja ohjasi sitten mitään kyselemättä talliin. Tallissa seisoi jo hieman iäkkäämpi nainen, joka sen sijaan tervehti meitä iloisemmin.
”Ketähän te mahdoitte tulla koeratsastamaan?”
”Never Say Neveriä”, sanoin.
”Se on tuolla tarhassa ja varusteet tuolla huoneessa. Voitte mennä itse kuinka haluatte kokeilemaan kentälle”, nainen sanoi ja siirtyi sitten tietokoneensa pariin.
Lähdimme kolmisin tarhoille, jossa seisoskeli ainoastaan yksi ruunikon värinen hevonen.
”Onkohan se tämä?” kysyin, kun pujahdin tarhaan. ”Ainakin samaa näköä Hazelin kanssa.”
”Ei onneksi ole huonossa kunnossa”, Mila kommentoi. ”Terveen näköinen.”
Talutin ruunan talliin ja Juuso totesi sen kävelevän puhtaasti ainakin siinä vaiheessa. Jäin rapsuttelemaan rennosti käyttäytyvää ruunaa, kun palvelijani hakivat varusteet. He mutisivat jotain kamalista ja kissanpissalle haisevista harjoista ja muista varusteista.
”Täältä ei oteta sitten yhtään varusteita mukaan”, Juuso huomautti, kun laski pölyävän yleissatulan ruunan selkään ja kiristi sen vyön.
Neveriksi vielä kutsumani ruuna luimisti korviaan vyötä kiristäessä, mutta lopetti heti, kun sai kuolaimet suuhunsa.
”Eikö se omistaja todella aio tulla katsomaan”, ihmettelin, kun kiskoin kypärääni päähän. ”Tai kuka täällä edes on omistaja? Oudoin koeratsastus koskaan!”
Siitä huolimatta talutin Neverin vehreää rikkaruohoa kasvavalle kentälle. Juuso punttasi minut selkään ja kiristin selässä vielä parilla reiällä vyötä. Jalustimet olivat heti sopivan mittaiset. Pohjeavulla maiskautin ruunan liikkeelle ja kokosin ohjat heti tuntumalle. Never oli aivan toista maata emänsä kanssa. Hazel ei kulkenut ollenkaan näin rauhallisesti ja Never ei edes vängännyt avuilleni vastaan, kun vääntelin sen kanssa ympyröitä. Pian siirsin raviin ja tein myös hieman voltteja. Never toimi aika hyvin, mutta oli jäykkä kuin mikä. Sillä ei ollut taidettu hetkeen ratsastaa. Ruuna ei meinannut peräänantoonkaan vääntäytyä. Nostin vielä viimeiseksi hieman laukkaa, joka eteni töksähteleväisesti eteenpäin.
”Oliko ihan hirveää?” kysyin hieman epävarmana, kun pysäytin ruunan Juuson ja Milan luokse.
”No, ei nyt hirveää kuin silloin Hazelin kanssa”, Juuso sanoi. ”Kyllä varmasti siitä vielä jotain tulisi. Onhan se vielä nuori…”
”Ei se turhalta vaikuta. Olen nähnyt kamalampiakin”, Mila huomautti.
”En halua jättää sitä tänne…” sanoin ja taputin Neveriä kaulalle, kun se kurkotti rikkaruohoa keskeltä kenttää.
”Pakataan se sitten vain mukaan”, Juuso sanoi. ”Tuskin nuo kukaan tuolla tallissa välittää.”
Nyökkäsin ja laskeuduin alas selästä. Mila lupasi laittaa Neverin kuntoon matkustusta varten, kun me hoitaisimme osto-osuuden. Loppujen lopuksi ostaminen tapahtui vain kättelemällä ja nimien laittamisella papereihin sekä tietysti todella pienellä käsirahalla. Melkein puoli-ilmatteeksi kuskasimme puoliverisen trailerin luokse (onneksi olimme tajunneet ottaa sen mukaan), jossa laskimme rampin alas ja talutin kiltisti perässä löntystelevän ruunan koppiin. Kiinnitin nuhruiseen riimuun ketjun ja Juuso laittoi takapuomin paikoilleen.
Saavuimme yli puolentoista tunnin kuluttua Vaahterapolkuun, johon Never jäisi asustelemaan. Matkalla tekemämme suunnitelmien mukaan nykyisin Nekuksi nimetty ruuna pääsisi asustelemaan Ullan viereiseen karsinaan, jossa Kelmi oli ennen asunut. Pääsisin myös jälleen varusteostoksille, koska ruunan mukana ei ollut yksinkertaisesti tullut mitään varusteita. Tallipihassa otimme ruunan trailerista ulos ja vein sen talliin tutustumaan hetkeksi uuteen karsinaansa. Se pääsisi vielä tänään hetkeksi tarhaamaan.
Tervehdin myös Jeminaa, joka harjasi varsin tyytyväisen näköisenä Ullaa. Oli mukavaa uskaltaa antaa Ulla toisen käsiin. Nekku pyöriskeli karsinassaan hetken aikaa ennen kuin rauhoittua syömään sinne tuotuja heiniä. Kun joku käveli käytävää pitkin, nosti se heti päänsä kuin sinko ylös ja hörähti. Naurahdin ruunaa ja jätin sen siksi aikaa omiin oloihinsa, että saisin itsekin jotain murkinaa.
02.09.2015 - PÄIKKYMERKINTÄ #2 kirjoittanut Inna
Eilen Nekulla oli ollut vapaapäivä, joten tänään teimme treenin sileällä. Kentällä oli Helenan pitämä tunti, joten menimme maneesiin. Aloitimme perus asioilla, pysähdyksillä ja sunnanmuutoksilla keskihalkaisijan kautta tai täyskaarron muodossa. Alkuun Nekku oli hyvinkin kankea, eikä tahtonut hakeutua kuulolle ollenkaan. Hiljalleen siirtelin ruunan raviin, jossa jatkoin samoja tehtäviä. Hiljalleen myös Nekku alkoi kuunnella paremmin ja vertyä. Tein Nekulla myös muutamat väistöt, joista nuorikko selviytyi suhteellisen hyvin ja annoin sen kävellä hetken aikaa käynnissä. Hetken kuluttua kokosin ohjat uudelleen ja siirsin Nekun suoraan raviin. Työskentelimme pitkään ravissa ympyröillä vaihtaen aina välillä suuntaa. Pian nostin jo laukan ja jatkoin ympyröillä laukan työstämistä. Nekku oli koko ajan hieman hidas takapäästä, jota yritin herätellä tähän päivään napsauttamalla raipalla ja ratsastamalla reippaammin eteenpäin. Meno ei kuitenkaan muuttunut sen ihmeellisemmäksi takapäästä. Molempiin suuntiin Nekku alkoi muuten toimia kohtuullisen hyvin, joten siirtelin ruunan loppuraveihin ympyröillä. Päästin tuntumaa löysemmälle ja annoin Nekun venyttää kaulaansa pitkäksi. Hetken kuluttua siirtelin käyntiin ja taputin hionnutta ruunaa kaulalle. Hyvä treeni!21.09.2015 - PÄIKKYMERKINTÄ #3 kirjoittanut Inna
Meillä oli Nekun kanssa viikonloppuna toiset este- ja koulukilpailumme. Matkaan lähdimme vain kokeilumielellä ja kokemuksia hakemaan. Nuoriherra kuitenkin yllätti minut täysin! Esteillä ratsastimme kaksi luokkaa, 70 ja 90 cm. Heti 70 cm luokassa nappasimme mukaan kolmannen sijan. 90 cm oli kuitenkin jo hieman liikaa kokemattomalle hevoselle ja yhdeksänneksi kahdestatoista ratsukosta. Tyytyväinen silti olin ehdottomasti ruunaan! Se pärjäsi paremmin kuin emänsä!
Kouluosiossa ratsastimme helppo B:n ja A:n. Ruuna jatkoi yllätyksiään myös kouluradalla. Helppo B:ssa meillä meni aivan täydellisesti! Nekku kulki hyvin, muistin itse radan ja odotin kyllä sijoittumista radan jälkeen. Sitä en kuitenkaan osannut odottaa, että pian me seisoimme palkintojen jaossa ensimmäisinä! Olin aivan tajuttoman ylpeä puoliverisestä, joka selvästi huomasi voittaneensa. Helppo A taas meillä meni aivan penkin alle. Olimme sijalla 11, kun luokassa oli 14 ratsukkoa. Minulla itselläni hieman herpaantui keskittyminen kesken suorituksen, joka välittyi automaattisesti Nekkuun. Mutta kokemuksiahan me haettiin ja sitä me myös saatiin!
20.10.2015 - PÄIKKYMERKINTÄ #4 kirjoittanut Inna
Lukitsin Iineksen ja Launon tarhaan muiden koiruuksien kanssa ja suuntasin sitten sisälle taloon. Ulkona satoi hitusen vettä, joten ripustin tuulitakkini naulakkoon ja kumisaappaani heitin terassille. Mila röhnötti olohuoneen sohvalla vapaapäivänsä kunniaksi ja katseli yllättäen Supernaturalia kuola poskella.
”Onko mitään ruokaa?” huikkasin naiselle, jonka nurinasta ei saanut mitään selvää.
Köpöttelin siis keittiöön ja totesin hellalla olevan kylmettyneen makaronilaatikon. Lastasin sitä lautaselle ja työnsin lautasen mikroon. Mikron humistessa kovaäänisenä, nappasin jääkaapista maitopurkin ja kaapista lasin. Laatikosta vielä otin haarukan ja veitsen. Samassa mikro jo sanoi ping, joten otin vielä kuuman lautasen käsiini ja suuntasin niiden kanssa olohuoneeseen. Laskin kaikki sohvapöydälle ja istahdin lattialle sohvan eteen istumaan.
Söin ruokani höpöttäen Milan kanssa ja jäin sitten katselemaan Supernaturalia hetkeksi aikaa. Olin käynyt moikkaamassa Hazelia tänään ja Hallavassa oli mennyt hieman enemmän aikaa kuin olinkaan kuvitellut. Nyt minulla olisi kohta jo kiire lähteä hakemaan Nekku tarhasta ja laittaa se tuntia varten valmiiksi. Kellon lähestyessä yhtä, nappasin tavarat sohvapöydältä ja kuskasin ne keittiöön.
”Tuleeko Tuomo taas tänään?” kysyin Milalta.
”Joo.. Lämmitetään taas sauna illalla”, Mila vastasi.
”Okei.. Juusokin tulee ensi yöksi tänne”, sanoin ja kurkkasin taas kelloa. ”Mutta mun täytyykin lähteä valmistautumaan tuntia varten!”
Kiskoin eteisessä tuulitakin uudelleen päälleni ja kumisaappaat työnsin takaisin jalkaan. Koirat aloittivat normaalin metelinsä tarhassa, mutta en niistä välittänyt, vaan suuntasin tarhoille. Nekun sadeloimi oli aivan vinskinvonskin, kun pääsin tarhalle.
”Voihan nyt kekkonen…” nurisin, kun pujahdin tarhaan ja yritin suoristaa ruunan loimea.
Eipä siitä yrityksestä ollut mitään hyötyä! Kassu tai Tuisku olivat varmaan loimea yrittäneet repiä Nekun päältä pois siitä onneksi onnistumatta. Loimi siis roikkuen puoliksi pois päältä, talutin ruunan riimusta portille ja napsautin narun kiinni. Nekku kulki nätisti perässäni talliin, jossa sysäsin sen vapaalle hoitopaikalle ja kuorin loimen pois. Nekun toinen puolisko oli märkä siitä kohtaa, missä loimea ei enää ollut.
”Hankin sulle jonkun haalarin…” mutisin, kun heitin loimen mytyksi ruunan karsinan eteen.
Se joutaisi pesuun heti tänään ja harkitsin kyllä muutenkin kaulapalallisen loimen ostamista. Jätin Nekun oman onnensa nojaan hoitopaikalle siksi aikaa, että kävin heittämässä loimen pesukoneeseen ja nappasin sen harjapakin mukaani. Nekku pureskeli parasta aikaa narua, jolla oli kiinni.
”Stopstop herraseni!” murahdin sille ja työnsin sen turvan irti narusta.
Nekun jalat olivat kuraiset, joten kävin pikaisesti hakemassa vielä ämpäriin vettä ja pesusienen. Pesusienellä puhdistin koivista suurimmat kurat pois ja jätin ne kuivumaan siksi aikaa, että harjaisin ruunan muuten lävitse. Tänään vakkaritunnilla mentäisiin ilman satulaa ja odotin jo hieman kauhuissani epämukavaa tuntia. Nekulla ei ollut mikään ihanan leveä selkeä vaan juuri sellainen, mitä saattoi puoliveriseltä odottaa.
”Hei, Inna!” kuulin minua kutsuvan ja nostin katseeni Nekun kaviosta, jota parhaillaan putsasin.
Rosa seisoi hoitopaikan vieressä.
”Hei”, huikkasin takaisin ja jatkoin kavion putsaamista.
”Et sattumoisin nähnyt täällä ketään, joka olisi voinut ottaa Vallen harjapakin?” Rosa kysyi.
Laskin Nekun kavion takaisin alas ja suoristauduin.
”En kyllä”, vastasin. ”Ehkä joku hoitaja on sen vahingossa ottanut?”
”Kävin jo katsomassa tuntsaripuolen”, Rosa sanoi. ”Noh, täytyy mennä vielä katsomaan, josko satulahuoneessa olisi vielä jokin nurkka, mistä en katsonut.”
”Joo. Voin katsoa myös, jos se sattuu silmien kohdille”, lupauduin ja Rosa nyökkäsi.
Saatuani Nekun harjauksen valmiiksi, sujautin sille vihreämustat pörrösuojat koipiin ja lykkäsin koko hevosen karsinaan siksi aikaa, että kävin laittamassa itseni kuntoon. Kello oli vasta kahtakymmentä vaille kaksi, joten kävin vielä taukohuoneessa juomassa kupposen kahvia ennen kuin menin takaisin varustehuoneeseen. Tunti mentäisiin ilman satulaa, joten en jaksanut vetää ratsastussaappaita jalkaan. Sujautin punaiset tennarit sen sijaan koipiini. Sen jälkeen työnsin kypärän päähäni ja otin raipan vielä mukaan. Nekun suitset olisivat jo karsinan luona, joten nappasin mukaani ainoastaan enkkuviltin ruunan pepun päälle alkuajaksi.
Nekku oli pää alhaalla, kun tulin karsinan luokse ja työnsin oven auki. Se nosti päänsä heti ylös ja laski myös samalla sekunnilla takaisin alas. Heitin viltin ruunan päälle ja pakotin sen sitten nostamaan päänsä ylös, jotta sain pujotettua suitset päähän. Kun ori oli varustettu, talutin sen pihalle sateiseen säähän ja maneesiin. Olin ensimmäisenä ryhmästä paikalla, joten kävelytin ruunaa uraa pitkin, kunnes kaikki muutkin olivat saapuneet paikalle ratsujensa kanssa. Jätin siinä vaiheessa Nekun viltin katsomon kaiteelle ja talutin ruunan penkille, jossa oli ruuhkaa muiden yrittäessä päästä myös ratsujensa selkään.
Kapusin Sesilian jälkeen jakkaralle ja siitä ponnautin itseni Nekun selälle. Se oli vain hitusen mukavampi mitä muistin, kun hain sopivan kohdan sään tuntumasta ja päästin ruunan muiden mukana uraa pitkin. Helena kehotti tekemään hevosten selässä jumppaliikkeittä. Pyörittelin Helenan ohjeiden mukaisesti olkapäitäni ja kantapäitäni hetken ennen kuin kurottelin Nekun korvia. Ruuna vain käveli pää niin alhaalla, että en millään yltänyt. Sen sijaan hännän juureen ylsin hyvin ja taputinkin ruunaa pukkinappulan läheisyydestä. Kurottelin myös omia varpaitani ja laskeuduin Nekun selälle makuulle.
”No, niin ja ottakaa sitten ohjat tuntumalle. Alkuun otetaan ihan pysähdys-peruutus-liikkeelle juttuja.”
Nappasin Nekun ohjat sopivalle tuntumalle ja pysäytin sen heti seuraavan kirjaimen kohdalla. Hetken seistyä annoin ruunalle avut peruuttaa. Nekku toimi hyvin ja otti avut kiltisti vastaan. Taputin sitä kaulalle, kun päästin sen jatkamaan hetken käynnissä. Toistimme harjoitusta hetken aikaa ja samalla Helena asetteli toiselle pitkälle sivulle kartiot.
“Nostatte ravin tullessanne tolle lyhyelle sivulle, ratsastatte nää kartiot ravissa ja lyhyelle sivulle tultaessa hidastatte raviin. Saatte keventää halutessanne!”
Ratsastin kartioille heti Rinon jälkeen. Nekku kulki eteenpäin tahmeasti, mutta napsautin sitä raipalla ja maiskutin. Johan silloin tuli enemmän vauhtia ruunaan ja pujottelimme kartiot reippaammin. Toisella kerralla ne menivät hitusen paremmin ja kokonaisuutena kartioiden pujottelu oli helppo juttu. Helena huuteli meille kantapäistä, jotka unohti todella helposti ilman jalustimia. Väänsin jalkaani asentoon, jossa varpaat sojottivat ylöspäin. Hetken aikaa kykeninkin siihen keskittymään, mutta pian olin jo keskittymässä pääsääntöisesti tehtävään.
Pian me nostimme jo laukkaa. Nekku nosti laukan pitkällä sivulla reippaasti ja ruunan tasaisessa laukassa oli helppo olla kyydissä mukana. Hieman kömpelöt siirtymiset takaisin raviin horjuttivat tasapainoani, joten keskityin siihen enemmän seuraavilla kerroilla. Nekku alkoi kulkea jo tosi kivasti muodossa ja otti kaikki apuni hyvin vastaan. Laukkojen jälkeen Helena laittoi maneesin keskelle matalan ristikon ja käski tulemaan sen ravissa. Ohjasin Nekun heti Sesilian perässä estettä kohti. Nekku ravasi vauhdikkaasti eteenpäin aivan innoissaan matalasta esteestä. Tein sille hieman pidätteitä, mutta ruuna loikkasi vauhdikkaasti esteen ylitse. Heti esteen jälkeen sille nousi laukka ja Nekku päästi ilmoille semmoisen ilopukin, että sain puristaa koivillani tiukasti pysyäkseni selässä. Tippuminen ei kovin kaukana ollut, mutta ihme kyllä siellä silti pysyin. Siirsin Nekun voltin kautta käyntiin ja taputin sitä sitten kaulalle.
Loppujen pohkeenväistöjen jälkeen kävelimme hetken aikaa pitkillä ohjilla, ennen kuin siirryimme kaartoon ja laskeuduimme alas selästä. Taputin Nekkua kaulalle ja suuntasin sen kanssa hakemaan enkkuvilttiä. Heitin viltin ruunan selkään ja jatkoin sitten kävelytystä vielä hetken aikaa uraa pitkin. Muut olivat jo lähteneet ja Eenaroosa talutti Bertan maneesiin. Selvästi tyttö aikoi käyttää hyväkseen tunnin tuntien välissä, jolloin maneesi oli käytettävissä. Tervehdin tyttöä ja suuntasin sitten Nekun kanssa takaisin tallia kohti. Jemina oli tullut tallille tunnin aikana ja puunasi Ullaa karsinassa.
”Hei”, tervehdin tyttöä. ”Kuinkas teillä menee?”
”Oikein hyvin”, Jemina sanoi hymyillen. ”Ulla on oikein kiva!”
”Hienoa! Täytyy katsoa joku päivä, josko voisin tulla valvomaan teidän menoa ja heittelemään neuvoja”, sanoin. ”Ja voitaisiin myös maastossa käydä.”
”Joo, kuulostaa hyvältä!” Jemina sanoi.
Riisuin Nekulta suitset ja suojat. Jätin ruunan hetkeksi omaan rauhaansa, kun kävin laittamassa ne paikoilleen. Vaihdoin samalla kumisaappaat takaisin jalkaani ja jätin kypäräni paikalleen. Katse ulos varustehuoneen ikkunasta kertoi, että siellä oli alkanut sataa. Hitto… Nekun sade loimi oli yhä pesukoneessa. No, onneksi Ullan olisi kuivana, koska tammalla ei loimea pidetty. Otin violetin loimen loimitelineestä ja palasin sitten tallin puolelle.
”Älä ihmettele, kun Ullan sadeloimi puuttuu. Heitän sen Nekun niskaan loppupäiväksi”, huikkasin Jeminalle ohimennen.
Ullan loimi oli juuri sopiva Nekulle, olivathan molemmat samankokoisia. Kiinnitin loimen soljet kiinni ja laitoin sitten Nekulle riimun päähän. Kun ruuna oli narun päässä, talutin sen pihalle sateeseen. Ruunalla ei ollut mitään kiirettä tarhaan, mutta itse hieman hoputin sitä. Halusin jo sisälle sateesta pois. Sysäsin Nekun tarhaan, jossa se ravasi heti Kassun ja Tuiskun luokse. Laitettuani portin takaisin kiinni, juoksin koiratarhoille ja vapautin Iineksen ja Launon sieltä sisälle.
”Seis! Ei mene!” huusin niille, kun avasin ulko-oven.
Molemmat seisahtuivat paikoilleen eteiseen, jossa kuivasin niiden tassut ja turkkia ennen kuin vapautin ne. Riisuin omat ulkovaatteeni ja suuntasin sitten suoraan yläkertaan vaihtamaan tallivaatteet pois. Huoneeni lattia oli täynnä likaisia vaatteita ja päälläni olevat vaatteet pääsivät niiden luokse myös. Sauna oli tänään, joten en jaksanut vaivautua suihkuun vaan vedin päälleni pillifarkut sekä pitkähihaisen. Niiden kanssa lysähdin työtuolilleni istumaan ja käynnistin tietokoneen.
”Koputinkoputin”, kuului ovelta ja Juuso astui sisään huoneeseen.
”Ai, moro”, sanoin ja käännyin sitten koneen puoleen avatakseni Facebookin.
”Pitäisikö siivota?” Juuso kysyi naurahtaen, kun käveli sängylleni ja istahti alas.
Pudistin päätäni.
”Oi perkele! Saara on mennyt kihloihin!”
”Kuules, nainen”, Juuso sanoi ja kietoi kätensä takaani ympärilleni.
Juuson huulet koskettivat korvanlehteäni ja se minut kihertämään.
”Mitäpä jos menisimme illalla elokuviin ja syömään?” hän ehdotti.
”Syömään? Sinut tuntien syöminen tapahtuisi Mäkissä”, huomautin.
”No, voisimme syödä vaikka Pizza Buffassa tänään”, Juuso heitti vitsikkäästi.
”Tai sitten käperrymme tuohon sänkyyn lämpimästi puettuina ja katsomme kaksin tietokoneruudulta jotain todella ällylällyäromanttistaelokuvaa ja syömme pizzaa”, ehdotin itse.
”Kuulostaa ehdottomasti paremmalta”, Juuso vastasi.
13.01.2016 - PÄIKKYMERKINTÄ #5 kirjoittanut Inna
”Ei mennä”, sanoin Nekulle, kun seisoimme täysissä varusteissa yksityistallin ovilla.
Ulkona tuuli riepoi ja lennätti tuiskuavaa lunta ympäriinsä. Olinhan itse varustautunut pilkkihaalariin ja kaulahuivi oli naamasi edessä niin, että ainoastaan silmät näkyivät. Nekkullekin olin laittanut fleeceloimen päälle, ettei sille vain tulisi kylmä. Ihmeellisiä nämä puoliveriset, jotka kulkevat aina takki päällä. Nekku korskahti kuin sanoakseen, että nyt ulos ämmä ja metsään. Ruuna myös kärsimättömästi jo yritti tuppautua pihalle. Keräsin kaiken tahtoni ja astuin ulos tuuleen ja tuiskeeseen.
Nappasin tallinkulmalta lumesta peittyneen saavin ja laitoin sen nurinpäin Nekun viereen. Kiristettyäni estepenkin vyön, laskin jalustimen alas ja pidensin sitä pari reikää. En tasan näillä paksuilla ja taipumattomilla haalareilla kulkisi polvet melkein suussa. Sain melkein nostaa jalkani jalustimeen, jotta pääsin kiskomaan itseni mustalle penkille, jota vuorasi enkkuloimi. Pidensin vielä toisenkin jalustimen ja annoin sitten ruunan lähteä pidemmällä ohjalla kohti metsäpolkua. Takana meillä oli jo useampi päivä kovempaa treeniä, joten tänään oli jo pakko ottaa rennosti. Mikäs sen parempaa kuin mennä jäätymään metsäpoluille?
Tasaisella tiellä annoin Nekun kulkea pidemmällä tuntumalla, mutta pian käänsin sen lumiselle metsäpolulle. Otin siis ohjat hieman enemmän tuntumalle ja käänsin ruunan metsään. Sain itse varoa koko ajan lumista täynnä olevia oksia – huppu päässä pelasti kylmältä niskasuihkulta. Nekkua ei lumisuus haitannut, vaan se itsevarmasti tarpoi tietään eteenpäin. Välillä sain ohjata sitä toiseen suuntaan, kun se meinasi polulta eksyä. Olihan se ihan ymmärrettävää, koska kovin moni ei näitä polkuja lumien takia tarponut.
Huivista huolimatta tunsin pian naamani olevan aivan jäässä. Nekunkin kaula oli lumihileen peitossa, loimesta puhumattakaan. Ohjasin Nekkua koko ajan pois metsästä ja pian me olimmekin jälleen isommalla metsätiellä. Ravia en viitsinyt edes nostaa, koska ruunan kavioihin oli kertynyt oikein mukavat lisäkorot. Siispä me vain kävelimme. Välillä metsässä ja yhdessä kohtaa alitimme ison tien. Se oli ehkä lenkin paras kohta, kun pääsi tuulelta suojaan edes minuutiksi. Koko lenkkimme palautti meidät tallille, jossa tyytyväisenä laskeuduin alas selästä ja talutin ruunani talliin.
Riisuin sen kamppeista ja heitin vihreän toppaloimen niskaan ennen kuin palautin sen varusteet paikoilleen. Kävin heittämässä ruunan kuppiin muutaman porkkanan ja omenan palan, jonka jälkeen suuntasin taukohuoneeseen juoruamaan sinne eksyneiden hoitajien kanssa.
Vietimme elokuista päivää olohuoneen sohvilla loikoillen. Selailin vaihteeksi tabletilla hevosmarkkinoita. Minusta oli tullut kyseisen sivun orja ja Juuso uhkasi jo laittaa kyseisen sivun kieltosivuihin. En minä mitään mahtanut sille, että ihmiset myivät ihania hevosia! Enkä ajatellut ostaa yhtään. Juuri, kun sain Jeminan vuokraamaan Ullaa, minulla oli enää vain Hazel ja Nallu huollettavana. Silmiini iski kuitenkin aivan lähellä toimiva teurasmyynti. Avasin ilmoituksen ja aloin tutkia hevosia, joita siinä oli. ”Ei ole totta!” kiljaisin yhtäkkiä ja kuorsaava Mila heräsi säpsähtäen.
”Missä palaa?” hän kiljaisi.
”Tuon hevosen emä on Hazelnut Crust”, sanoin ja käänsin tabletin naisen suuntaan. ”Onko se vain sattumaa vai joku muu?”
”Kai se joku muu on.. eihän Hazelilla varsoja pitänyt olla”, Juuso huomautti nojatuolista.
Luin tarkemmin hevosen tietoja ja näin erään nimen kasvattajassa. ”Mutta hevosen kasvattaja on sama kuin yksi Hazelin entisistä omistajista… nimi luki jossain vanhoissa myyntipapereissa. Soitan tuolle hevosen kasvattajalle ja kysyn asiaa”, ilmoitin ja jätin tabletin sohvapöydälle.
”Kohta joudumme lähtemään hevosenhakuun”, Juuso mutisi, kun katosin keittiöön soittamaan puheluani.
Puhelu kesti yllättävän kauan, kun yritin selvittää oliko Hazelini todella varsan emä. Kasvattaja ei tuntunut tahtovan kertoa asiaa, mutta kun sanoin, että minulle oli aivan sama oliko hän sitä pimittänyt, myönsi hän asian. Minun varsomaton tammani oli kaikkea muuta kuin varsomaton.
”Hazel on hevosen emä”, kerroin, kun palasin olohuoneeseen. ”Aion mennä katsomaan sitä.”
***
Seuraavana päivänä ajoin auton vain sadan kilometrin päässä sijaitsevalle kilpatallille. Hevosia ei ollut montaa pihassa ja paikka näytti ränsistyneeltä.
”Konkurssiinko tämä paikka vain muka meni?” Juuso kysyi.
”Näyttää aika rähjäiseltä”, Mila totesi takapenkiltä.
Niin näytti ja sillä hetkellä voisin vain ottaa Hazelin jälkeläisen perässä roikkuvaan traileriin ja lähteä takaisin kotiin. Parrakas mies asteli automme luokse, kun nousimme ulos. Hän tervehti meitä möreällä äänellä ja ohjasi sitten mitään kyselemättä talliin. Tallissa seisoi jo hieman iäkkäämpi nainen, joka sen sijaan tervehti meitä iloisemmin.
”Ketähän te mahdoitte tulla koeratsastamaan?”
”Never Say Neveriä”, sanoin.
”Se on tuolla tarhassa ja varusteet tuolla huoneessa. Voitte mennä itse kuinka haluatte kokeilemaan kentälle”, nainen sanoi ja siirtyi sitten tietokoneensa pariin.
Lähdimme kolmisin tarhoille, jossa seisoskeli ainoastaan yksi ruunikon värinen hevonen.
”Onkohan se tämä?” kysyin, kun pujahdin tarhaan. ”Ainakin samaa näköä Hazelin kanssa.”
”Ei onneksi ole huonossa kunnossa”, Mila kommentoi. ”Terveen näköinen.”
Talutin ruunan talliin ja Juuso totesi sen kävelevän puhtaasti ainakin siinä vaiheessa. Jäin rapsuttelemaan rennosti käyttäytyvää ruunaa, kun palvelijani hakivat varusteet. He mutisivat jotain kamalista ja kissanpissalle haisevista harjoista ja muista varusteista.
”Täältä ei oteta sitten yhtään varusteita mukaan”, Juuso huomautti, kun laski pölyävän yleissatulan ruunan selkään ja kiristi sen vyön.
Neveriksi vielä kutsumani ruuna luimisti korviaan vyötä kiristäessä, mutta lopetti heti, kun sai kuolaimet suuhunsa.
”Eikö se omistaja todella aio tulla katsomaan”, ihmettelin, kun kiskoin kypärääni päähän. ”Tai kuka täällä edes on omistaja? Oudoin koeratsastus koskaan!”
Siitä huolimatta talutin Neverin vehreää rikkaruohoa kasvavalle kentälle. Juuso punttasi minut selkään ja kiristin selässä vielä parilla reiällä vyötä. Jalustimet olivat heti sopivan mittaiset. Pohjeavulla maiskautin ruunan liikkeelle ja kokosin ohjat heti tuntumalle. Never oli aivan toista maata emänsä kanssa. Hazel ei kulkenut ollenkaan näin rauhallisesti ja Never ei edes vängännyt avuilleni vastaan, kun vääntelin sen kanssa ympyröitä. Pian siirsin raviin ja tein myös hieman voltteja. Never toimi aika hyvin, mutta oli jäykkä kuin mikä. Sillä ei ollut taidettu hetkeen ratsastaa. Ruuna ei meinannut peräänantoonkaan vääntäytyä. Nostin vielä viimeiseksi hieman laukkaa, joka eteni töksähteleväisesti eteenpäin.
”Oliko ihan hirveää?” kysyin hieman epävarmana, kun pysäytin ruunan Juuson ja Milan luokse.
”No, ei nyt hirveää kuin silloin Hazelin kanssa”, Juuso sanoi. ”Kyllä varmasti siitä vielä jotain tulisi. Onhan se vielä nuori…”
”Ei se turhalta vaikuta. Olen nähnyt kamalampiakin”, Mila huomautti.
”En halua jättää sitä tänne…” sanoin ja taputin Neveriä kaulalle, kun se kurkotti rikkaruohoa keskeltä kenttää.
”Pakataan se sitten vain mukaan”, Juuso sanoi. ”Tuskin nuo kukaan tuolla tallissa välittää.”
Nyökkäsin ja laskeuduin alas selästä. Mila lupasi laittaa Neverin kuntoon matkustusta varten, kun me hoitaisimme osto-osuuden. Loppujen lopuksi ostaminen tapahtui vain kättelemällä ja nimien laittamisella papereihin sekä tietysti todella pienellä käsirahalla. Melkein puoli-ilmatteeksi kuskasimme puoliverisen trailerin luokse (onneksi olimme tajunneet ottaa sen mukaan), jossa laskimme rampin alas ja talutin kiltisti perässä löntystelevän ruunan koppiin. Kiinnitin nuhruiseen riimuun ketjun ja Juuso laittoi takapuomin paikoilleen.
Saavuimme yli puolentoista tunnin kuluttua Vaahterapolkuun, johon Never jäisi asustelemaan. Matkalla tekemämme suunnitelmien mukaan nykyisin Nekuksi nimetty ruuna pääsisi asustelemaan Ullan viereiseen karsinaan, jossa Kelmi oli ennen asunut. Pääsisin myös jälleen varusteostoksille, koska ruunan mukana ei ollut yksinkertaisesti tullut mitään varusteita. Tallipihassa otimme ruunan trailerista ulos ja vein sen talliin tutustumaan hetkeksi uuteen karsinaansa. Se pääsisi vielä tänään hetkeksi tarhaamaan.
Tervehdin myös Jeminaa, joka harjasi varsin tyytyväisen näköisenä Ullaa. Oli mukavaa uskaltaa antaa Ulla toisen käsiin. Nekku pyöriskeli karsinassaan hetken aikaa ennen kuin rauhoittua syömään sinne tuotuja heiniä. Kun joku käveli käytävää pitkin, nosti se heti päänsä kuin sinko ylös ja hörähti. Naurahdin ruunaa ja jätin sen siksi aikaa omiin oloihinsa, että saisin itsekin jotain murkinaa.
02.09.2015 - PÄIKKYMERKINTÄ #2 kirjoittanut Inna
Eilen Nekulla oli ollut vapaapäivä, joten tänään teimme treenin sileällä. Kentällä oli Helenan pitämä tunti, joten menimme maneesiin. Aloitimme perus asioilla, pysähdyksillä ja sunnanmuutoksilla keskihalkaisijan kautta tai täyskaarron muodossa. Alkuun Nekku oli hyvinkin kankea, eikä tahtonut hakeutua kuulolle ollenkaan. Hiljalleen siirtelin ruunan raviin, jossa jatkoin samoja tehtäviä. Hiljalleen myös Nekku alkoi kuunnella paremmin ja vertyä. Tein Nekulla myös muutamat väistöt, joista nuorikko selviytyi suhteellisen hyvin ja annoin sen kävellä hetken aikaa käynnissä. Hetken kuluttua kokosin ohjat uudelleen ja siirsin Nekun suoraan raviin. Työskentelimme pitkään ravissa ympyröillä vaihtaen aina välillä suuntaa. Pian nostin jo laukan ja jatkoin ympyröillä laukan työstämistä. Nekku oli koko ajan hieman hidas takapäästä, jota yritin herätellä tähän päivään napsauttamalla raipalla ja ratsastamalla reippaammin eteenpäin. Meno ei kuitenkaan muuttunut sen ihmeellisemmäksi takapäästä. Molempiin suuntiin Nekku alkoi muuten toimia kohtuullisen hyvin, joten siirtelin ruunan loppuraveihin ympyröillä. Päästin tuntumaa löysemmälle ja annoin Nekun venyttää kaulaansa pitkäksi. Hetken kuluttua siirtelin käyntiin ja taputin hionnutta ruunaa kaulalle. Hyvä treeni!21.09.2015 - PÄIKKYMERKINTÄ #3 kirjoittanut Inna
Meillä oli Nekun kanssa viikonloppuna toiset este- ja koulukilpailumme. Matkaan lähdimme vain kokeilumielellä ja kokemuksia hakemaan. Nuoriherra kuitenkin yllätti minut täysin! Esteillä ratsastimme kaksi luokkaa, 70 ja 90 cm. Heti 70 cm luokassa nappasimme mukaan kolmannen sijan. 90 cm oli kuitenkin jo hieman liikaa kokemattomalle hevoselle ja yhdeksänneksi kahdestatoista ratsukosta. Tyytyväinen silti olin ehdottomasti ruunaan! Se pärjäsi paremmin kuin emänsä!
Kouluosiossa ratsastimme helppo B:n ja A:n. Ruuna jatkoi yllätyksiään myös kouluradalla. Helppo B:ssa meillä meni aivan täydellisesti! Nekku kulki hyvin, muistin itse radan ja odotin kyllä sijoittumista radan jälkeen. Sitä en kuitenkaan osannut odottaa, että pian me seisoimme palkintojen jaossa ensimmäisinä! Olin aivan tajuttoman ylpeä puoliverisestä, joka selvästi huomasi voittaneensa. Helppo A taas meillä meni aivan penkin alle. Olimme sijalla 11, kun luokassa oli 14 ratsukkoa. Minulla itselläni hieman herpaantui keskittyminen kesken suorituksen, joka välittyi automaattisesti Nekkuun. Mutta kokemuksiahan me haettiin ja sitä me myös saatiin!
20.10.2015 - PÄIKKYMERKINTÄ #4 kirjoittanut Inna
Lukitsin Iineksen ja Launon tarhaan muiden koiruuksien kanssa ja suuntasin sitten sisälle taloon. Ulkona satoi hitusen vettä, joten ripustin tuulitakkini naulakkoon ja kumisaappaani heitin terassille. Mila röhnötti olohuoneen sohvalla vapaapäivänsä kunniaksi ja katseli yllättäen Supernaturalia kuola poskella.
”Onko mitään ruokaa?” huikkasin naiselle, jonka nurinasta ei saanut mitään selvää.
Köpöttelin siis keittiöön ja totesin hellalla olevan kylmettyneen makaronilaatikon. Lastasin sitä lautaselle ja työnsin lautasen mikroon. Mikron humistessa kovaäänisenä, nappasin jääkaapista maitopurkin ja kaapista lasin. Laatikosta vielä otin haarukan ja veitsen. Samassa mikro jo sanoi ping, joten otin vielä kuuman lautasen käsiini ja suuntasin niiden kanssa olohuoneeseen. Laskin kaikki sohvapöydälle ja istahdin lattialle sohvan eteen istumaan.
Söin ruokani höpöttäen Milan kanssa ja jäin sitten katselemaan Supernaturalia hetkeksi aikaa. Olin käynyt moikkaamassa Hazelia tänään ja Hallavassa oli mennyt hieman enemmän aikaa kuin olinkaan kuvitellut. Nyt minulla olisi kohta jo kiire lähteä hakemaan Nekku tarhasta ja laittaa se tuntia varten valmiiksi. Kellon lähestyessä yhtä, nappasin tavarat sohvapöydältä ja kuskasin ne keittiöön.
”Tuleeko Tuomo taas tänään?” kysyin Milalta.
”Joo.. Lämmitetään taas sauna illalla”, Mila vastasi.
”Okei.. Juusokin tulee ensi yöksi tänne”, sanoin ja kurkkasin taas kelloa. ”Mutta mun täytyykin lähteä valmistautumaan tuntia varten!”
Kiskoin eteisessä tuulitakin uudelleen päälleni ja kumisaappaat työnsin takaisin jalkaan. Koirat aloittivat normaalin metelinsä tarhassa, mutta en niistä välittänyt, vaan suuntasin tarhoille. Nekun sadeloimi oli aivan vinskinvonskin, kun pääsin tarhalle.
”Voihan nyt kekkonen…” nurisin, kun pujahdin tarhaan ja yritin suoristaa ruunan loimea.
Eipä siitä yrityksestä ollut mitään hyötyä! Kassu tai Tuisku olivat varmaan loimea yrittäneet repiä Nekun päältä pois siitä onneksi onnistumatta. Loimi siis roikkuen puoliksi pois päältä, talutin ruunan riimusta portille ja napsautin narun kiinni. Nekku kulki nätisti perässäni talliin, jossa sysäsin sen vapaalle hoitopaikalle ja kuorin loimen pois. Nekun toinen puolisko oli märkä siitä kohtaa, missä loimea ei enää ollut.
”Hankin sulle jonkun haalarin…” mutisin, kun heitin loimen mytyksi ruunan karsinan eteen.
Se joutaisi pesuun heti tänään ja harkitsin kyllä muutenkin kaulapalallisen loimen ostamista. Jätin Nekun oman onnensa nojaan hoitopaikalle siksi aikaa, että kävin heittämässä loimen pesukoneeseen ja nappasin sen harjapakin mukaani. Nekku pureskeli parasta aikaa narua, jolla oli kiinni.
”Stopstop herraseni!” murahdin sille ja työnsin sen turvan irti narusta.
Nekun jalat olivat kuraiset, joten kävin pikaisesti hakemassa vielä ämpäriin vettä ja pesusienen. Pesusienellä puhdistin koivista suurimmat kurat pois ja jätin ne kuivumaan siksi aikaa, että harjaisin ruunan muuten lävitse. Tänään vakkaritunnilla mentäisiin ilman satulaa ja odotin jo hieman kauhuissani epämukavaa tuntia. Nekulla ei ollut mikään ihanan leveä selkeä vaan juuri sellainen, mitä saattoi puoliveriseltä odottaa.
”Hei, Inna!” kuulin minua kutsuvan ja nostin katseeni Nekun kaviosta, jota parhaillaan putsasin.
Rosa seisoi hoitopaikan vieressä.
”Hei”, huikkasin takaisin ja jatkoin kavion putsaamista.
”Et sattumoisin nähnyt täällä ketään, joka olisi voinut ottaa Vallen harjapakin?” Rosa kysyi.
Laskin Nekun kavion takaisin alas ja suoristauduin.
”En kyllä”, vastasin. ”Ehkä joku hoitaja on sen vahingossa ottanut?”
”Kävin jo katsomassa tuntsaripuolen”, Rosa sanoi. ”Noh, täytyy mennä vielä katsomaan, josko satulahuoneessa olisi vielä jokin nurkka, mistä en katsonut.”
”Joo. Voin katsoa myös, jos se sattuu silmien kohdille”, lupauduin ja Rosa nyökkäsi.
Saatuani Nekun harjauksen valmiiksi, sujautin sille vihreämustat pörrösuojat koipiin ja lykkäsin koko hevosen karsinaan siksi aikaa, että kävin laittamassa itseni kuntoon. Kello oli vasta kahtakymmentä vaille kaksi, joten kävin vielä taukohuoneessa juomassa kupposen kahvia ennen kuin menin takaisin varustehuoneeseen. Tunti mentäisiin ilman satulaa, joten en jaksanut vetää ratsastussaappaita jalkaan. Sujautin punaiset tennarit sen sijaan koipiini. Sen jälkeen työnsin kypärän päähäni ja otin raipan vielä mukaan. Nekun suitset olisivat jo karsinan luona, joten nappasin mukaani ainoastaan enkkuviltin ruunan pepun päälle alkuajaksi.
Nekku oli pää alhaalla, kun tulin karsinan luokse ja työnsin oven auki. Se nosti päänsä heti ylös ja laski myös samalla sekunnilla takaisin alas. Heitin viltin ruunan päälle ja pakotin sen sitten nostamaan päänsä ylös, jotta sain pujotettua suitset päähän. Kun ori oli varustettu, talutin sen pihalle sateiseen säähän ja maneesiin. Olin ensimmäisenä ryhmästä paikalla, joten kävelytin ruunaa uraa pitkin, kunnes kaikki muutkin olivat saapuneet paikalle ratsujensa kanssa. Jätin siinä vaiheessa Nekun viltin katsomon kaiteelle ja talutin ruunan penkille, jossa oli ruuhkaa muiden yrittäessä päästä myös ratsujensa selkään.
Kapusin Sesilian jälkeen jakkaralle ja siitä ponnautin itseni Nekun selälle. Se oli vain hitusen mukavampi mitä muistin, kun hain sopivan kohdan sään tuntumasta ja päästin ruunan muiden mukana uraa pitkin. Helena kehotti tekemään hevosten selässä jumppaliikkeittä. Pyörittelin Helenan ohjeiden mukaisesti olkapäitäni ja kantapäitäni hetken ennen kuin kurottelin Nekun korvia. Ruuna vain käveli pää niin alhaalla, että en millään yltänyt. Sen sijaan hännän juureen ylsin hyvin ja taputinkin ruunaa pukkinappulan läheisyydestä. Kurottelin myös omia varpaitani ja laskeuduin Nekun selälle makuulle.
”No, niin ja ottakaa sitten ohjat tuntumalle. Alkuun otetaan ihan pysähdys-peruutus-liikkeelle juttuja.”
Nappasin Nekun ohjat sopivalle tuntumalle ja pysäytin sen heti seuraavan kirjaimen kohdalla. Hetken seistyä annoin ruunalle avut peruuttaa. Nekku toimi hyvin ja otti avut kiltisti vastaan. Taputin sitä kaulalle, kun päästin sen jatkamaan hetken käynnissä. Toistimme harjoitusta hetken aikaa ja samalla Helena asetteli toiselle pitkälle sivulle kartiot.
“Nostatte ravin tullessanne tolle lyhyelle sivulle, ratsastatte nää kartiot ravissa ja lyhyelle sivulle tultaessa hidastatte raviin. Saatte keventää halutessanne!”
Ratsastin kartioille heti Rinon jälkeen. Nekku kulki eteenpäin tahmeasti, mutta napsautin sitä raipalla ja maiskutin. Johan silloin tuli enemmän vauhtia ruunaan ja pujottelimme kartiot reippaammin. Toisella kerralla ne menivät hitusen paremmin ja kokonaisuutena kartioiden pujottelu oli helppo juttu. Helena huuteli meille kantapäistä, jotka unohti todella helposti ilman jalustimia. Väänsin jalkaani asentoon, jossa varpaat sojottivat ylöspäin. Hetken aikaa kykeninkin siihen keskittymään, mutta pian olin jo keskittymässä pääsääntöisesti tehtävään.
Pian me nostimme jo laukkaa. Nekku nosti laukan pitkällä sivulla reippaasti ja ruunan tasaisessa laukassa oli helppo olla kyydissä mukana. Hieman kömpelöt siirtymiset takaisin raviin horjuttivat tasapainoani, joten keskityin siihen enemmän seuraavilla kerroilla. Nekku alkoi kulkea jo tosi kivasti muodossa ja otti kaikki apuni hyvin vastaan. Laukkojen jälkeen Helena laittoi maneesin keskelle matalan ristikon ja käski tulemaan sen ravissa. Ohjasin Nekun heti Sesilian perässä estettä kohti. Nekku ravasi vauhdikkaasti eteenpäin aivan innoissaan matalasta esteestä. Tein sille hieman pidätteitä, mutta ruuna loikkasi vauhdikkaasti esteen ylitse. Heti esteen jälkeen sille nousi laukka ja Nekku päästi ilmoille semmoisen ilopukin, että sain puristaa koivillani tiukasti pysyäkseni selässä. Tippuminen ei kovin kaukana ollut, mutta ihme kyllä siellä silti pysyin. Siirsin Nekun voltin kautta käyntiin ja taputin sitä sitten kaulalle.
Loppujen pohkeenväistöjen jälkeen kävelimme hetken aikaa pitkillä ohjilla, ennen kuin siirryimme kaartoon ja laskeuduimme alas selästä. Taputin Nekkua kaulalle ja suuntasin sen kanssa hakemaan enkkuvilttiä. Heitin viltin ruunan selkään ja jatkoin sitten kävelytystä vielä hetken aikaa uraa pitkin. Muut olivat jo lähteneet ja Eenaroosa talutti Bertan maneesiin. Selvästi tyttö aikoi käyttää hyväkseen tunnin tuntien välissä, jolloin maneesi oli käytettävissä. Tervehdin tyttöä ja suuntasin sitten Nekun kanssa takaisin tallia kohti. Jemina oli tullut tallille tunnin aikana ja puunasi Ullaa karsinassa.
”Hei”, tervehdin tyttöä. ”Kuinkas teillä menee?”
”Oikein hyvin”, Jemina sanoi hymyillen. ”Ulla on oikein kiva!”
”Hienoa! Täytyy katsoa joku päivä, josko voisin tulla valvomaan teidän menoa ja heittelemään neuvoja”, sanoin. ”Ja voitaisiin myös maastossa käydä.”
”Joo, kuulostaa hyvältä!” Jemina sanoi.
Riisuin Nekulta suitset ja suojat. Jätin ruunan hetkeksi omaan rauhaansa, kun kävin laittamassa ne paikoilleen. Vaihdoin samalla kumisaappaat takaisin jalkaani ja jätin kypäräni paikalleen. Katse ulos varustehuoneen ikkunasta kertoi, että siellä oli alkanut sataa. Hitto… Nekun sade loimi oli yhä pesukoneessa. No, onneksi Ullan olisi kuivana, koska tammalla ei loimea pidetty. Otin violetin loimen loimitelineestä ja palasin sitten tallin puolelle.
”Älä ihmettele, kun Ullan sadeloimi puuttuu. Heitän sen Nekun niskaan loppupäiväksi”, huikkasin Jeminalle ohimennen.
Ullan loimi oli juuri sopiva Nekulle, olivathan molemmat samankokoisia. Kiinnitin loimen soljet kiinni ja laitoin sitten Nekulle riimun päähän. Kun ruuna oli narun päässä, talutin sen pihalle sateeseen. Ruunalla ei ollut mitään kiirettä tarhaan, mutta itse hieman hoputin sitä. Halusin jo sisälle sateesta pois. Sysäsin Nekun tarhaan, jossa se ravasi heti Kassun ja Tuiskun luokse. Laitettuani portin takaisin kiinni, juoksin koiratarhoille ja vapautin Iineksen ja Launon sieltä sisälle.
”Seis! Ei mene!” huusin niille, kun avasin ulko-oven.
Molemmat seisahtuivat paikoilleen eteiseen, jossa kuivasin niiden tassut ja turkkia ennen kuin vapautin ne. Riisuin omat ulkovaatteeni ja suuntasin sitten suoraan yläkertaan vaihtamaan tallivaatteet pois. Huoneeni lattia oli täynnä likaisia vaatteita ja päälläni olevat vaatteet pääsivät niiden luokse myös. Sauna oli tänään, joten en jaksanut vaivautua suihkuun vaan vedin päälleni pillifarkut sekä pitkähihaisen. Niiden kanssa lysähdin työtuolilleni istumaan ja käynnistin tietokoneen.
”Koputinkoputin”, kuului ovelta ja Juuso astui sisään huoneeseen.
”Ai, moro”, sanoin ja käännyin sitten koneen puoleen avatakseni Facebookin.
”Pitäisikö siivota?” Juuso kysyi naurahtaen, kun käveli sängylleni ja istahti alas.
Pudistin päätäni.
”Oi perkele! Saara on mennyt kihloihin!”
”Kuules, nainen”, Juuso sanoi ja kietoi kätensä takaani ympärilleni.
Juuson huulet koskettivat korvanlehteäni ja se minut kihertämään.
”Mitäpä jos menisimme illalla elokuviin ja syömään?” hän ehdotti.
”Syömään? Sinut tuntien syöminen tapahtuisi Mäkissä”, huomautin.
”No, voisimme syödä vaikka Pizza Buffassa tänään”, Juuso heitti vitsikkäästi.
”Tai sitten käperrymme tuohon sänkyyn lämpimästi puettuina ja katsomme kaksin tietokoneruudulta jotain todella ällylällyäromanttistaelokuvaa ja syömme pizzaa”, ehdotin itse.
”Kuulostaa ehdottomasti paremmalta”, Juuso vastasi.
13.01.2016 - PÄIKKYMERKINTÄ #5 kirjoittanut Inna
”Ei mennä”, sanoin Nekulle, kun seisoimme täysissä varusteissa yksityistallin ovilla.
Ulkona tuuli riepoi ja lennätti tuiskuavaa lunta ympäriinsä. Olinhan itse varustautunut pilkkihaalariin ja kaulahuivi oli naamasi edessä niin, että ainoastaan silmät näkyivät. Nekkullekin olin laittanut fleeceloimen päälle, ettei sille vain tulisi kylmä. Ihmeellisiä nämä puoliveriset, jotka kulkevat aina takki päällä. Nekku korskahti kuin sanoakseen, että nyt ulos ämmä ja metsään. Ruuna myös kärsimättömästi jo yritti tuppautua pihalle. Keräsin kaiken tahtoni ja astuin ulos tuuleen ja tuiskeeseen.
Nappasin tallinkulmalta lumesta peittyneen saavin ja laitoin sen nurinpäin Nekun viereen. Kiristettyäni estepenkin vyön, laskin jalustimen alas ja pidensin sitä pari reikää. En tasan näillä paksuilla ja taipumattomilla haalareilla kulkisi polvet melkein suussa. Sain melkein nostaa jalkani jalustimeen, jotta pääsin kiskomaan itseni mustalle penkille, jota vuorasi enkkuloimi. Pidensin vielä toisenkin jalustimen ja annoin sitten ruunan lähteä pidemmällä ohjalla kohti metsäpolkua. Takana meillä oli jo useampi päivä kovempaa treeniä, joten tänään oli jo pakko ottaa rennosti. Mikäs sen parempaa kuin mennä jäätymään metsäpoluille?
Tasaisella tiellä annoin Nekun kulkea pidemmällä tuntumalla, mutta pian käänsin sen lumiselle metsäpolulle. Otin siis ohjat hieman enemmän tuntumalle ja käänsin ruunan metsään. Sain itse varoa koko ajan lumista täynnä olevia oksia – huppu päässä pelasti kylmältä niskasuihkulta. Nekkua ei lumisuus haitannut, vaan se itsevarmasti tarpoi tietään eteenpäin. Välillä sain ohjata sitä toiseen suuntaan, kun se meinasi polulta eksyä. Olihan se ihan ymmärrettävää, koska kovin moni ei näitä polkuja lumien takia tarponut.
Huivista huolimatta tunsin pian naamani olevan aivan jäässä. Nekunkin kaula oli lumihileen peitossa, loimesta puhumattakaan. Ohjasin Nekkua koko ajan pois metsästä ja pian me olimmekin jälleen isommalla metsätiellä. Ravia en viitsinyt edes nostaa, koska ruunan kavioihin oli kertynyt oikein mukavat lisäkorot. Siispä me vain kävelimme. Välillä metsässä ja yhdessä kohtaa alitimme ison tien. Se oli ehkä lenkin paras kohta, kun pääsi tuulelta suojaan edes minuutiksi. Koko lenkkimme palautti meidät tallille, jossa tyytyväisenä laskeuduin alas selästä ja talutin ruunani talliin.
Riisuin sen kamppeista ja heitin vihreän toppaloimen niskaan ennen kuin palautin sen varusteet paikoilleen. Kävin heittämässä ruunan kuppiin muutaman porkkanan ja omenan palan, jonka jälkeen suuntasin taukohuoneeseen juoruamaan sinne eksyneiden hoitajien kanssa.